Hyvää vappua!

Vappua juhlitaan kevään kunniaksi, kun talven selkä on taittunut ja valo lisääntyy ja edessä siintää kesä. Vappua juhlitaan myös työväen juhlana. Sen takia kerron teille vähän omasta työstäni ja ihmisistä, joita kohtaan työssäni.

Olen työskennellyt lähes 12 vuotta ensihoitajana ja vähän pidempään nuorten selviämisasemalla. Kuulette ja näette, kun ajamme hälytysajoa. Siniset vilkut heijastuvat ja hälytysäänet saavat ihmiset peittämään korvansa käsillään. Se on kuitenkin pieni osa työarkeamme.

Ensihoitajana näen elämän sen syntymästä viimeiseen hengenvetoon elämän kaikilla eri tasoilla ja tuloluokissa. Korona on tuonut osansa myös meidän arkeemme. Lisääntynyt pahoinvointi koronasta johtuen heijastuu myös ensihoitoon. Toki muutoinkin suurin osa työstämme kohdistuu ikäihmisiin, päihteitä käyttäviin sekä mielenterveyden kanssa taisteleviin ihmisiin. Heihin, joiden hoidosta, resursseista ja kohtaamisesta keskustellaan. Keskustelu on tärkeää, mutta teot vielä tärkeimpiä.

Monesti fyysisen vaivan takana on huolta ja henkistä huonovointisuutta sekä monimuotoisia ongelmia. Vaivat eivät ole yksiselitteisiä ja monesti hoitaminen onkin muuta kuin fyysisen vaivan hoitamista. Oma työni onkin monesti elämäntilanteen selvittämistä, mitä apuja on käytössä, mitä apuja tarvittaisiin ja mikä on henkilön turvaverkko. Työni on neuvomista, avun piiriin ohjaamista ja hyvin pitkälle myös kuuntelemista tarinoita esimerkiksi yksinäisyydestä ja pitkistä hoitojonoista.

Toisaalta resurssit ja osaaminen asioiden hoitamiseen ja palveluiden pariin ei ole parhaalla mahdollisella tasolla osittain sairaudesta johtuvista syistä ja osittain puhtaasti tietämättömyydestä. Se mikä meille voi olla yksinkertaista ja helppoa, voi toisella olla maailman vaikein tilanne. Olet varmaan joskus itsekin tuskaillut viranomaisten lähettämien paperien ja selvityksien kanssa. Entä jos sinulla olisi siinä vielä sairaus, joka haastaisi näitä asioiden selvittelyä, olisiko siihen voimia?

Toinen asia, jota varsinkin päihteidenkäyttäjät ja mielenterveyden sairauksia sairastavat kohtaavat on asenne. Se johtuu varmasti osin auttajien omasta turhautumisesta siihen, että tuntuu siltä, että apu ei auta, kun kontakteja terveydenhuoltoon tulee useita samasta syystä. Se johtuu myös siitä, että auttajat ovat myös ihmisiä.  Itse olen huomannut, että joskus hoito ja motivaatio eivät kohtaa tai hoidetaan oiretta, mutta ei syytä. Asioista puhutaan suoraan, se voi olla myös raskasta kuultavaa, kun kulissit sortuvat. Kuitenkaan koskaan ei saa tuomita ihmistä, vaikka ei hyväksyisi käyttöä.  On myös hyvä muistaa, että asiat eivät ole aina kovin yksinkertaisia.

Kuitenkin tärkeää on kohdata ihminen ihmisenä. Joskus minulta on kysytty, että miksi jaksan aina motivoida ihmistä, vaikka voi olla, että seuraavassa työvuorossa kohtaan ihmisen samassa tilanteesta tai ilmoitukset sosiaaliviranomaisille eivät tunnu johtavan mihinkään.  Se, että jaksan kuunnella ja selvittää vie elämästäni tai työajastani muutaman minuutin, mutta toiselle se voi olla hetki, että se jaksaa uskoa huomiseen tai antaa lupauksen paremmasta tai muuttaa koko elämän. Ei ehkä sillä kertaa, mutta sitten joskus – enemmin tai myöhemmin. Sillä kohtaamisen hetkellä se ihminen on minulle tärkein.

Tärkeitä ovat myös tämän ihmisen omaiset. Jos heitä on paikalla, kysyn usein: ”Miten te jaksatte?” Vastauksena voi tulla itku, helpotus, että joku kysyy ja halaus. Mikään sairaus ei ole sellainen, etteikö se vaikuttaisi ja huolestuttaisi omaisia. Heistä on pidettävä kanssa huolta, etsiä ikäihmisille kotitorin numeroa, selvittää omaishoitajuudesta, kertoa palveluista äideille, isille, siskoille, veljille, isovanhemmille, puolisoille, rakkaille ja ystäville, jotka ovat mielenterveyden sairauksia sairastavan tukena tai, jotka katsovat huonossa kunnossa päihteidenkäytön takia olevaa läheistään.

Vaikeiden asioiden joukossa on myös paljon hyvää. Kaikkien elämästä löytyy pääsääntöisesti myös hyviä hetkiä ja onnistumisen kokemuksia. Niitä ei aina muista, mutta ne auttavat myös jaksamaan.

Pienistä hetkistä voi jaksaa pitkälle. Siksi meidän kaikkien pitää muistaa olla ihminen ihmisille joka kerta, mutta myös hyväksyä se, että mekin olemme ihmisiä. Iloa voi kuitenkin tuottaa ja nähdä vaikeissa tilanteissa, kuten vaikka kuvassa olevat sairaalaklovnit tekevät pienille ja isommille potilaille ja myös meille ensihoitajille.

Kukaan ei pysty yksin ratkaisemaan näitä ongelmia. Siihen tarvitaan läheisiä ja ammattialaisia, mutta ennen kaikkea heitä, jotka elävät sitä arkea. Heitä pitää kuulla. Tarvitaan rohkeita päätöksiä, muuttaa suunnitelmia ja ymmärrystä, että jokainen meistä on yksilö. Tarvitaan myös rehellisyyttä siitä, että asia ei ole helppo, mutta paljon pystytään tekemään, kun on halua.

Itse haluan olla osa tätä lenkkiä ensihoitajana ja kaupunginvaltuutettuna nyt ja myös tulevaisuudessa sinun  huomisen hyvinvointisi hyväksi!

Minä olen, koska sinä olet, koska me olemme!

Pidä huolta!

Henkka